Oikeustapauskatsaus


OIKEUSTAPAUKSET

Turun avoin yliopisto, Etelä-Pohjanmaan avoin opisto 2019



         


 Tässä osiossa käsitellään Martin Dixonin Textbook on International Law- teoksessa mainittuja oikeustapauksia. Tapaukset ovat keskenään erilaisia, ja tapahtuneet eri aikoina. Yhteistä niille on se, että niitä on käsitelty kansainvälisoikeudellisissa tuomioistuimissa. Tämän osion tapaukset on kirjoitettu IRAC- menetelmällä, jonka mukaisesti ensin on kerrottu tapauksen ongelma, sen jälkeen sovellettavat säännöt ja argumentit, ja viimeisenä johtopäätökset.
KPL 1
Case Concerning the Application of the Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide (Bosnia and Herzegovina v Serbia & Montenegro)  ICJ 2007

 Serbitasavallan armeija eli Bosnian serbiarmeija (VRS) osallistui "etniseen puhdistukseen" Bosnian sodan aikana 1992-1995. Sotaan liittyi mm. murhia ja väkivaltaa. Murhat kohdistettiin pääosin Bosnian muslimeihin. Bosnia and Herzegovina nosti kanteen Serbiaa vastaan kansainvälisessä tuomioistuimessa ja syytti Serbiaa kansanmurhasta. 

 Kansainvälistä oikeutta käytetään päivittäin valtion toimielimissä, kansallisissa tuomioistuimissa ja kansainvälisissä yhdistyksissä. Valtiot noudattavat lakia velvoitteesta, eikä vain moraalisista syistä tai omasta valinnastaan. Yksilöitä (esim. sotilaita) voidaan pitää valtion eliminä. Yleisesti valtiota ei voida syyttää yksilöiden tekemisistä. On kuitenkin tapauksia, joissa yksilöiden teoista voidaan syyttää valtiota esim. jos yksilöt ovat valtuutettu valtion lain mukaan toimimaan valtion puolesta ja toimivat lain antaman valtuutuksen mukaisesti. The Convention on the Prevention and Punishment on the Crime of Genocide:n mukaan valtioilla on velvollisuus estää ja rangaista mahdollista kansanmurhaa sodassa ja rauhan aikana. Sopimuksen 2 artikla määrittelee kansanmurhan tunnusmerkit: kansanmurha tarkoittaa tekoja, joilla on tarkoitus tuhota kokonaan tai osittain kansallinen, etninen, rodullinen tai uskonnollinen ryhmä esim. tappamalla ryhmän jäseniä. 

 Bosnia ja Herzegovina nosti kanteen Serbiaa vastaan kansainvälisessä tuomioistuimessa ja syytti Serbiaa kansanmurhasta. Bosnia ja Herzegovina vetosi Convention on the Prevention and Punishment on the Crime of Genocide sopimukseen ja väitti, että Serbia oli vastuussa serbitasavallan armeijan toteuttamasta kansanmurhasta (murhat, väkivallat) Bosnian sodan aikana. Bosnia vetosi myös siihen, että Serbian olisi pitänyt estää sekä rangaista kyseiset teot. Serbia myönsi olevansa tietoinen laeista koskien kansanmurhaa, mutta argumentoi ettei ollut kansainvälisessä vastuussa tapahtuneesta kansanmurhasta, sillä perusteella, että vaikka teoista syyllistyneet sotilaat olivat sinänsä valtion elimiä, he ovat silti yksityisiä kansalaisia, jolloin Serbia ei ole heidän teoista vastuussa.

 Kansainvälinen tuomioistuin päätyi ratkaisussaan siihen, että serbitasavallan armeijan teot täyttivät kansanmurhan tunnusmerkit, sillä teot nimenomaisesti kohdistettiin Bosnian muslimeihin. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, ettei ole näyttäviä todisteita Serbian osallisuudesta kyseisen kansanmurhan toimiin ja näin ollen Serbia ei ole suoraan vastuussa armeijan teoista. Tuomioistuin katsoi, että Serbia on rikkonut Genocide Conventionin sääntöjä, koska Serbia epäonnistui estämään kansanmurhan tekoja, eikä ollut yhteistyöhaluinen syyllisten rankaisemisessa. Päätös ei ollut yksimielinen ja erimielisyyksiä syntyi tuomioistuimen tosiseikkojen arviointi menettelyistä ja niistä syntyneistä päätelmistä. Esimerkiksi kansainvälisen tuomioistuimen varapresidentti katsoi, että Serbian osallisuus päätoimijana tai "rikoskumppanina" Bosnian sodassa tapahtuneeseen kansanmurhaan tukee massiivinen ja pakottava näyttö ja näin ollen ei ollut samaa mieltä tuomioistuimen lopullisen ratkaisun kanssa.
Lähteet:
Martin Dixon Textbook on International Law
https://www.icj-cij.org/en/case/91/summaries
https://en.wikipedia.org/wiki/Bosnian_genocide_case

 KPL 1
Lockerbie Case (Libyan Arab Jamahiriya v UK and US 1992 ICJ Rep para 22)

Tapaus koskee siviilejä kohtaan suunnattua terrorismi-iskua vuonna 1988, jossa 259 henkilöä menetti henkensä lentokoneessa sen räjähtäessä ja pudotessa Lockerbien kylään Skotlannissa. Lisäksi 11 kylän asukasta sai myös surmansa lentokoneen pudottua heidän päälleen räjähdyksen seurauksena. Suurin osa uhreista oli Yhdysvallan ja Iso-Britannian kansalaisia. Terrorismi-iskusta epäillyt henkilöt olivat Libyan kansalaisia. USA ja UK vaativat epäillyt luovutettavaksi joko Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan oikeudenkäyntiä varten, mutta Libya ei suostunut heitä luovuttamaan.

YK:n peruskirjan mukaisesti turvallisuusneuvosto voi ryhtyä valvontatoimiin valtiota vastaan, jos se aiheuttaa uhkaa rauhalle tai on syyllistynyt uhkaavaan tekoon tai rikkonut rauhaa. Turvallisuusneuvosto voi toimia myös ei-valtiollisia yhteisöjä vastaan esim. terrorijärjestöjä. Turvallisuusneuvoston päätökset ovat sitovia. Kansainvälinen tuomioistuin on YK:n pääasiallinen oikeudellinen elin ja sen ohella kansainvälinen tuomioistuin tuomitsee henkilöitä, jotka ovat syyllistynyt vakaviin kansainvälisiin rikoksiin. Lähtökohtaisesti valtio ei saa käyttää tuomiovaltaansa kuin omien rajojensa sisäpuolella. 

 USA ja UK vaati Libyaa luovuttamaan libyalaiset epäillyt Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan oikeudenkäyntiä varten. Libya kieltäytyi convention for the suppression of unlawful acts against civil aviation yleissopimuksen perusteella, jonka mukaan Libyalla olisi itse oikeus päättää luovuttaako epäillyt vai syyttääkö heidät itse Libyassa. USA ja UK vei asian turvallisuusneuvostoon käsiteltäväksi ja syytti Libyaa "forum shopping:sta" eli siitä, että he halusivat asian ratkaistavaksi omassa tai naapurivaltiossaan, jossa todennäköisemmin saisivat itselleen suotuisan ratkaisun. Turvallisuusneuvosto määräsi libyalaiset epäillyt luovutettavaksi ja lisäksi julisti Libyan kauppasaartoon. Libya vei asian vielä kansainväliseen tuomioistuimeen ja valitti turvallisuusneuvoston päätöksestä. 

 Kansainvälisellä tuomioistuimella oli velvoite hylätä Libyan vaade turvallisuusneuvoston päätöksen vuoksi, sillä päätös oli sitova. Pitkien neuvottelujen jälkeen Libya teki sopimuksen USA:n ja UK:n kanssa puolueettomasta oikeudenkäynnistä ja suostui luovuttamaan epäillyt Hollantiin oikeudenkäyntiä varten. Oikeudenkäynti käytiin kuitenkin Skotlannin lain mukaisesti. Luovutuksen johdosta Libyaa kohtaan suunnatuista talouspakotteista luovuttiin. Epäillyt tuomittiin 270 murhasta ja salaliitosta. Valtioiden tekemä sopimus oli poikkeus kansainvälisen oikeuden sääntöön, jonka mukaan valtio saa käyttää tuomiovaltaansa vain omien rajojensa sisäpuolella. Kyseinen sopimus oikeudenkäynnin ja tuomiovallan harjoittamisesta ulkovaltiossa on harvinainen tapaus kansainvälisen oikeuden historiassa.
Tuomioistuimen päätöksestä ja iskun tekijöistä kiistellään edelleen. Monet ovat sitä mieltä, että Yhdysvallat syytti Libyaa iskusta voidakseen julistaa vihollismaansa kauppasaartoon ja Libyan uskotaan ottaneen vastuun iskusta vain päästäkseen eroon sen taloutta pahoin rasittaneesta saarrosta. Keskustelua ollaan käyty myös todistusaineiston luotettavuudesta ja selvyydestä.
Lähteet:
Martin Dixon Textbook on International Law
https://www.icj-cij.org/en/case/89/summaries
https://www.asil.org/insights/volume/5/issue/5/preview-lockerbie-case

KPL 2
Case Concerning the Gabcikovo-Nagymaros Project (Hungary v Slovakia) (1998) 37 ILM 162; 1997 ICJ 

Tapauksessa Unkari ja Slovakia allekirjoittivat vuonna 1977 sopimuksen Gabkikovo-Nagymaros nimisen vesivoimalaitoksen rakentamisesta. Vesivoimalaitoksen tarkoitus on estää vakavia tulvia, parantaa sekä helpottaa navigoimista joella ja tuottaa puhdasta energiaa. Myöhemmin Unkari huomasi projektin aiheuttavan enemmän haittaa kuin hyötyä (ympäristö sekä taloudelliset haitat) ja Unkari vetäytyi sopimuksesta. Slovakia halusi taas jatkaa projektia vaihtoehtoisella ratkaisulla nimeltä ”variantti C”, joten tapaus vietiin kansainväliseen tuomioistuimeen. Unkari ja Slovakia nostivat yhdessä esille ICJ:lle ksymykset siitä, oliko Unkarilla oikeus keskeyttää projektia ja oliko Slovakialla oikeus rakentaa ja toimia ”variantti C”:n mukaan. Lisäksi puitiin oikeudellisia seuraamuksia koskien Unkarin vetäytymistä sitovasta sopimuksesta. 

Sopimuksissa määrätään vaatimuksista valtio osapuolille, jotka on toteutettava ja laiminlyödessään vaatimuksia sitovassa sopimuksessa, koituu kansainvälinen vastuu. Lisäksi sopimussitovuuden periaatteen (pacta sunt servanda) mukaan sopimukset on pidettävä. Rebus Sic Stantibus periaatteen mukaan olennainen olosuhteiden muutos voi taas saada aikaan valtiosopimuksen päättymisen. Periaatetta voidaan soveltaa kuitenkin vain tiukasti määriteltyjen edellytysten täyttyessä. Edellytykset ovat kirjoitettu Wienin yleissopimuksen 62 artiklaan. Olennaisesti muuttuneisiin olosuhteisiin voidaan vedota ainoastaan, kun seuraavat ehdot täyttyvät: 1. Olosuhdemuutos on olennainen, 2. olosuhdemuutos ei ollut osapuolten ennakoitavissa sopimusta tehtäessä, 3. alkuperäiset olosuhteet, joiden vallitessa sopimus tehtiin, ovat olleet olennaisena perusteena sille, että osapuolet ovat sitoutuneet sopimuksen noudattamiseen, 4. olosuhdemuutoksesta seuraa se, että kyseiseen sopimukseen perustuvat täytettäväksi jäävät velvoitteet muuttuvat ratkaisevasti. Käytännössä kahdenvälinen sopimus päättyy joko silloin, kun tietty tavoite, jota varten sopimus on tehty on täyttynyt tai kun ennakoimattomat olosuhteet vaikuttavat asiaan. 

Kun tapaus saapui kansainväliseen tuomioistuimeen käsiteltäväksi, Unkari perusteli halua vetäytyä sopimuksesta sillä, että padon pelättiin pilaavan heidän arvokkaan Danube Bend maiseman sekä pilaavan pohjaveden. Lisäksi projekti aiheutti heille taloudellisia haittoja. Sopimuksen jatkaminen aiheuttaisi Unkarille enemmän haittaa kuin hyötyä. Unkari vetosi rebus sic stantibus periaatteeseen ja väitti, että olosuhteiden muuttumisen seurauksena sopimuksen täytäntöönpano olisi mahdotonta. Slovakia vetosi siihen, että kyseinen sopimus on laillisesti sitova ja näin ollen Unkarilla on velvollisuus täyttää sopimuksen ehdot. Slovakia perusteli syynsä jatkaa ”varientti C”:n mukaisesti, sillä että Slovakialla oli velvollisuus kansainvälisen yleisen periaatteen mukaan lieventää haittoja, jotka Unkari aiheutti keskeyttämällä projektin heidän osalta. 

 Tuomioistuin päätyi ratkaisussaan siihen, että Unkari oli rikkonut lähes kaikki oikeudelliset velvollisuutensa sopimusta koskien. Lisäksi tuomioistuin katsoi, ettei rebus sic stantibus periaatteen edellytykset täyttyneet kyseisessä tapauksessa, joten se hylkäsi Unkarin perustelut siitä. Tuomioistuin määräsi Unkarin rakentamaan Nagymaros osan vesivoimalaitoksesta loppuun. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, että myös Slovakia oli rikkonut velvollisuutensa, kun Slovakia alkoi toimia vaihtoehtoisen "varientti C":n mukaisesti ennen tuomioistuimen päätöstä. Tuomioistuin määräsi molemmat valtiot neuvottelemaan hyvässä uskossa sopimuksen tavoitteiden täyttämisestä. Lisäksi kummankin osapuolen on korvattava toisilleen tapahtuneesta aiheutuneet vahingot.



Lähteet:
Martin Dixon Textbook on International Law
https://www.icj-cij.org/en/case/92
http://www.acta.sapientia.ro/acta-legal/C3-1/legal31-2.pdf
https://en.wikipedia.org/wiki/Gabč%C3%ADkovo–Nagymaros_Dams

KPL 2
Paquete Habana case, The (1900) 175 US 677


Tapauksessa Espanjan ja Yhdysvaltojen välisen sodan puhkeamisen aikaan 1898 kaksi kalastusalusta the Paquete Habana ja the Lola lähtivät purjehtimaan Espanjan siirtomaan Kuuban rannikkoa pitkin, kun Yhdysvaltalainen laivue otti heidät kiinni. Kalastusalukset vietiin Key West, Floridaan, jossa liittovaltion käräjäoikeus asetti ne huutokaupattavaksi. Alusten omistajat veivät tapauksen Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen. Ongelmaksi nousi kysymys siitä, oliko kiinniotto oikeutettu.

Tapaoikeudella viitataan yleiseen käytäntöön, joka mielletään oikeudellisesti sitovaksi. Tapaoikeutta pidetään kansainvälisen oikeuden yhtenä päälähteenä. Tapaoikeudella on joitakin elementtejä, joiden tulee täyttyä, ennen kuin tavasta voi kehittyä sitovaa oikeutta: 1) Valtion tai muun kansainvälisen järjestön täytyy harjoittaa kyseistä tapaa/käytäntöä, 2) käytännön tulee olla toistuvaa ja johdonmukaista, 3) käytännön tulee olla tunnettu ja yleinen useissa valtioissa, 4) käytännön tulee olla pakollinen eikä vain tavanomainen (opinio juris).  Kansallisen tuomioistuimen ratkaisut voivat tarjota arvovaltaista ohjausta olemassa olevan tapaoikeuden tilan suhteen. Eli myös ne voivat toimia joissain määrin kansainvälisen oikeuden oikeuslähteenä. Juristien kirjoitukset ja julkaisut ovat taas merkityksellisiä epäselvien sääntöjen määrittämisessä ja selvennyksessä. Juristien kirjoitukset ja julkaisut voivat toimia materiaalisina ja todisteellisina oikeuslähteinä.

Kun tapaus saapui Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen käsiteltäväksi William T. Sampson, joka määräsi kalastusalusten kiinnioton, oikeutti kiinnioton sillä perusteella, että useat kalastusalukset, joissa liehui espanjan lippu, oli miehitetty koulutetuilla merimiehillä valmiina sotimaan Espanjan puolesta. Sampson vetosi myös pitkäaikaiseen kansainväliseen käytäntöön vihollisten alusten kaappaamisesta sotapalkinnoiksi. Kalastusalusten omistajat taas vetosivat vuosisatoja kestävään valtioiden noudattamaan tapaoikeuteen, jonka mukaan vihollisten kalastusalukset jätetään rauhaan sodankin aikana. Tapaoikeuden tärkeimpiä elementtejä ovat tavan toistuvuus ja johdonmukaisuus. Yleisen tavan tulee olla myös tunnettu ja yleinen useissa valtioissa, jotta niistä voi muodostua sitovaa oikeutta. Vihollisten kalastusalusten rauhaan jättämisestä myös sodan aikana on muodostunut tapaoikeus, joka on ollut yleinen monissa valtioissa jo vuosisatojen ajan. Lisäksi kummassakaan aluksessa ei ollut näyttöä minkäänlaisesta vaaran mahdollisuudesta eikä aluksilta löydetty aseita.

Yhdysvaltojen korkein oikeus katsoi, että kiinniotto oli laiton sekä tarpeeton ja määräsi kalastusalusten omistajille alusten huutokaupasta saadut rahat palautettavaksi vahingonkorvauksineen. Korkein oikeus käytti perustelussaan tapaoikeutta, jonka mukaan vihollisten kalastusalukset on jätettävä rauhaan sodankin aikana. Korkein oikeus vetosi myös eri juristien ja kommentaattoreiden teorioihin ja mielipiteisiin kyseisestä tapaoikeudesta päätelmiensä tueksi. Kokonaisuutena oikeus osoitti, että kyseessä oli yleinen käytäntö ja siten kansainvälisen tapaoikeuden sääntö. Tapauksessa Yhdysvaltojen korkein oikeus selvensi ja korosti tapaoikeuden merkitystä kansainvälisen oikeuden oikeuslähteenä.


Lähteet:
Martin Dixon Textbook on International Law
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Paquete_Habana
https://supreme.justia.com/cases/federal/us/175/677/
KPL 3
Eastern Greenland case (1933) PCIJ Ser. A/B No.53

Tapauksessa Norjan ulkoministeri oli suullisesti julistanut kokouksessa (1919) Tanskan lähettilään kanssa, ettei Norja aiheuttaisi minkäänlaisia hankaluuksia koskien Tanskan suvereenisuus vaatimusta Itäistä Grönlantia kohtaan. Siihen aikaan jotkut itäisen Grönlannin osat olivat vielä Norjan miehityksen alaisina. Tanska oli ns. vastatarjouksena luvannut olla vastustamatta Norjan vaadetta Spizbergenin alueeseen. Kuitenkin 1930-luvulle tultaessa Norja edelleen hallitsi itäisen-Grönlannin osia. Tämän vuoksi Tanska ja Norja veivät tapauksen pysyvän kansainvälisen oikeuden tuomioistuimeen. Tapauksessa nousi kysymys siitä, voiko valtion yksipuolinen julistus johtaa sitovaan kansainväliseen velvoitteeseen. 

Yleisesti ottaen kansainvälisessä oikeudessa sopimus on laillisesti sitova sopimus, jonka osapuolina on kaksi tai useampia kansainvälisen lain subjektia, joille on tunnustettu sopimustensolmimiskyky.
Sopimukset voivat syntyä esimerkiksi kansainvälisistä neuvotteluista, suorista kahdenkeskeisistä neuvotteluista tai valtion hallinnon neuvotteluista. Valtio voi itse päättää, minkä viranomaisen se valtuuttaa sitoutumaan puolestaan kansainvälisiin sopimuksiin.
Jos valtion tarkoituksena on julistusta antaessaan sen tulevan sitovaksi, se voidaan katsoa lailliseksi velvoitteeksi . Tällainen julistus voidaan antaa kirjallisesti sekä suullisesti.

Kun tapaus tuli pysyvän kansainvälisen oikeuden tuomioistuimen käsiteltäväksi Norja puolusti itseään sillä perusteella, ettei suullinen julistus ole kansainvälisesti sitova. Lisäksi Norja vetosi siihen, että sopimus ei ollut pätevä, koska sen syntymisessä rikottiin Norjan perustuslain säännöstä, jonka mukaan sopimuksen tekemiseen vaaditaan Norjan parlamentin suostumusta. Tanska taas esitti vastaväitteen, että Norjan ulkoministerin julistus oli sitova ja siten se estäisi Norjaa tekemästä vastaväitettä Tanskan vaatimusta Itäistä Grönlantia vastaan. Koska Norjan tarkoituksena oli julistusta antaessaan sen tulevan sitovaksi, voidaan se tulkita lailliseksi velvoitteeksi. 

Tuomioistuin päätyi siihen, että Norja ei julistuksessaan tunnistanut Tanskan suvereenisuutta, mutta suullisesti sitoutui laillisesti sitovalla tavalla pidättäytymään hallitsemasta Grönlantia. Tanska ja Norja hyväksyivät tuomioistuimen päätöksen. Kyseinen tapaus on ollut kuitenkin kiistanalainen, sillä tuomioistuin otti päätöksessään huomioon myös sen, että Tanska oli ”vastatarjouksena” luvannut olla vastustamatta Norjan vaadetta Spizbergenin alueeseen. Jos tämä tulkinta on oikein, nousee kysymys siitä koskeeko tapaus yksipuolisen julistuksen sitovuutta vai voidaanko katsoa, että Norjan ja Tanskan välinen sopimus oli molemminpuolinen suullinen sopimus eikä yksipuolinen julistus.

Lähteet:
Martin Dixon Textbook on International Law
http://www.worldcourts.com/pcij/eng/decisions/1933.04.05_greenland.htm
https://en.wikipedia.org/wiki/Ihlen_Declaration

KPL 4
Nottebohm Case 1955 ICJ Rep 4

Friedrich Nottebohm syntyi Saksassa ja omisti Saksan kansalaisuuden, mutta asui vuodesta 1905 lähtien Guatemalassa. Pian toisen maailmansodan alettua, Nottebohm haki kansallisuutta Liechetensteinista, jossa myös hänen veljensä asui kansalaisena. Nottebohmin hakemus hyväksyttiin ja hänestä tuli Liechetensteinen kansalainen, mutta hän samalla menetti Saksan kansalaisuutensa. Guatemala oli julistanut sodan Saksaa vastaan ja Nottebohmin palattua sinne, Guatemalan hallitus kohteli häntä Saksan kansalaisena, Liechetensteinin kansalaisuudesta huolimatta. Nottebohm pidätettiin ja siirrettiin Yhdysvaltojen armeijan tukikohtaan. Lisäksi hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kun Nottebohm vapautettiin, Liechenstein tarjosi hänelle diplomaattista suojelua ja nosti kanteen Guatemalaa vastaan. 

Kansainvälinen tuomioistuin on tavallisesti velvoitettu sovitteleman kahden valtion välisen kiistan käyttäen kansainvälistä lainsäädäntöä, mutta se on mahdollista vain viittaamalla käsitteisiin, jotka on määritelty molempien valtioiden kansallisessa lainsäädännössä. Vaikka kansainvälisen tuomioistuimen tulee ratkaista tapaukset käyttäen kansainvälisen lain säädöksiä, se ei tarkoita, että kansallista lakia koskevat kysymykset olisivat epäolennaisia.  Kansainvälisessä oikeudessa diplomaattinen suojelu on keino valtiolle ryhtyä diplomaattisiin toimiin toista valtiota vastaan sen kansalaisen puolesta, jonka oikeuksia ja etuja kyseinen valtio on vahingoittanut.

Kun tapaus saapui kansainväliseen tuomioistuimeen käsiteltäväksi, Liechenstein edusti Nottebohmia diplomaattisen suojelun keinoin ja vetosi siihen, että Nottebohmia kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti Guatemalassa ja lisäksi hänen omaisuutensa takavarikoiminen oli laitonta, koska hän ei ollut enää Saksan kansalainen. Guatemalan hallitus taas väitti, ettei Nottebohm saanut Liechtensteinin kansalaisuutta oikeinlaisten olosuhteiden alla eikä hänellä myöskään ollut todellista yhteyttä kyseiseen valtioon, jolloin Liechtensteinilla ei ole myöskään oikeutta tarjota Nottebohmille diplomaattista suojelua.

Kansainvälinen tuomioistuin päätyi ratkaisussaan siihen, että jokaisen itsenäisen valtion tehtävänä on päättää omalla lainsäädännöllä kansalaisuuden saamista koskevat säännöt. Kuitenkin koska kyseinen tapaus koskee oikeutta diplomaattiseen suojeluun, kansalaisen täytyy todistaa merkittävä yhteys hänen ja kyseisen valtion välillä. Tuomioistuin katsoi, että Nottebohmin hakemus ja sen hyväksyntä Liechensteinin kansalaiseksi perustui vain haluun olla vakaan valtion kansalainen sodan aikana ja siten Nottebohmilla ei ollut merkittävää yhteyttä Liechensteinin valtioon. Tuomiosituin ei siis kiistänyt Nottebohmin kansalaisuutta, mutta kieltäytyi antamasta sille vaikutusta kansainvälisessä oikeudessa, koska todellista yhteyttä Nottebohmin ja Liechensteinin välillä ei ollut. Näin ollen Liechensteinilla ei ollut oikeutta tarjota diplomaattista suojelua.

Lähteet:
Martin Dixon Textbook on International Law
https://www.icj-cij.org/files/case-related/18/2676.pdf
https://en.wikipedia.org/wiki/Nottebohm_case

KPL 5
Syyttäjä v Thomas Lubanga Dyilo 2012 ICC
Thomas Lubanga Dyiloa  (Kongon demokraattinen tasavalta) syytettiin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa sotarikoksesta. Lubanga oli kongolaisen kapinallisryhmän UPC:n johtaja ja perustaja. Lubangaa syytettiin alle 15-vuotiaiden lapsisotilaiden värväämisestä ja käyttämisestä sotilaallisessa toiminnassa.  

Tapauksen tärkeimpiä säädöksiä oli mm. että alle 15-vuotiaiden lapsisotilaiden värvääminen ja käyttäminen ovat lainvastaisia tekoja Rome Statue of the international law artiklan 8(2)(b)(xxvi) mukaan. Toinen tärkeä säädös oli Rome Statue of the international Law artikla 25(3)(a), jonka mukaan rikoksen tekijä on henkilökohtaisesti vastuussa tekemästään rikoksesta riippumatta siitä tekeekö hän sen yksin, jonkun kanssa vai jonkun muun kautta. Sillä ei ole väliä joutuuko toinen henkilö vastuuseen rikoksesta.

Syyttäjä argumentoi, että Lubanga oli UPC:n johtaja, joka teki tarkistuksia sotilaskoulutusleireihin, valvoi sotilasasioiden hoitamista, nimitti vanhemman miehistön, varmisti rahoituksen UPC:lle ja neuvotteli aseiden ja muiden sotilaallisten tarvikkeiden järjestämisen. Syyttäjä argumentoi, että Lubanga oli henkilökohtaisesti osallistunut lapsisotilaiden värväämiseen ja kouluttamiseen.

Lubangan puolustus argumentoi, että syyttäjän käyttämät todistajat eivät olleet koskaan olleet UPC:n lapsisotilaita, kuten oli väitetty. Puolustus argumentoi myös, että UPC:llä ei ollut lapsisotilaiden värväyskäytäntöä. Puolustus argumentoi, että Lubanga oli tehnyt kaikkensa kotiuttaakseen vapaaehtoisesti värväytyneet lapsisotilaat. Puolustus argumentoi myös, että syyttäjän käyttämät todistajat eivät puhuneet totta todistaessaan ja että todistajia olisi valmennettu ennen todistamista. 

Kansainvälinen rikostuomioistuin päätti, että Thomas Lubanga Dyilo on syyllinen sotarikokseen. Lubanga on syyllistynyt alle 15-vuotiaiden lapsisotilaiden
värväämiseen ja käyttöön vuosina 2002 ja 2003. Lubanga tuomittiin 14 vuoden vankeuteen.

Lähteet:
Textbook on International Law, Martin Dixon kpl 5

Yhdysvaltojen kansalaisten oikeudet Marokkossa Yhdysvallat v. Ranska 1952 ICJ 

Tapaus koskee Marokon protektoraatin Ranskan asettamaa tuonnin lupavalvontajärjestelmää ilman virallista valuutanvaihtoa ja tuonnin rajoittamista Marokkoon pelkästään Marokon talouden kannalta välttämättömiin tuotteisiin. Yhdysvallat katsoi, että tämä asetus tuonnin lupavalvontajärjestelmästä rikkoo sen oikeuksia, joista oli tehty sopimus Ranskan kanssa.

Tapauksen merkittäväksi säännöksi nousi, että sopimusten osapuolten toimet eivät saa olla ristiriidassa sen kanssa, mitä sopimuksissa on sovittu. Muita sääntöjä oli mm. että Yhdysvaltojen antamaa suostumusta ei tarvittu, jotta Marokon lakia tai asetuksia voitaisiin soveltaa Yhdysvaltojen kansalaisiin Marokossa. Suostumus tarvittiin vain silloin, kun se oli tarpeen lakien tai asetusten tehokkaan täytäntöönpanon takia.

Yhdysvallat väitti, että valvontajärjestelmä vaikuttaa kielteisesti heidän oikeuksiinsa, joista oli sovittu sopimuksissa yhdessä Marokon kanssa ja että Marokon kanssa tehtyjen sopimusten ja Algecirasin yleisen lain mukaisesti Marokon lakia tai asetuksia ei voida soveltaa Yhdysvaltojen kansalaisiin Marokossa ilman Yhdysvaltojen antamaa suostumusta. 
Ranska argumentoi, että asetus, joka annettiin tuonnin lupavalvontajärjestelmästä ilman virallista valuutanvaihtoa on Marokkoon sovellettavan talousjärjestelmän mukainen Ranskaa ja Yhdysvaltoja sitovien sopimusten mukaisesti. Ranska argumentoi, että mikään sopimus ei myönnä Yhdysvaltojen kansalaisille Marokossa verovapautta. Ranska argumentoi, että ei ole mitään perustetta myöntää Yhdysvaltojen kansalaisille sopimusten vastaista erityiskohtelua.

Kansainvälinen tuomioistuin katsoi, että Ranskan asettama tuonnin valvonta oli ristiriidassa Yhdysvaltojen ja Marokon välillä tehdyn sopimuksen ja Algecirasin yleisen lain kanssa. Tuomioistuin katsoi, että Yhdysvallat oli oikeutettu käyttämään consular jurisdiction Ranskan alueella kaikissa Yhdysvaltojen kansalaisten tai Yhdysvaltojen suojaamien henkilöiden välisissä siviilioikeudellisissa ja rikosoikeudellisissa riita-asioissa. Tuomioistuin hylkäsi Yhdysvaltojen väitteen, jonka mukaan sen consular jurisdiction kuului tapaukset, joissa vain vastaaja oli Yhdysvaltain kansalainen tai Yhdysvaltojen suojelema. Tuomioistuin hylkäsi myös Yhdysvaltojen väitteen, jonka mukaan Ranskan Marokon alueen lakien ja asetusten soveltaminen Yhdysvaltojen kansalaisiin vaatii Yhdysvaltojen antaman suostumuksen. Tuomioistuin hylkäsi Yhdysvaltojen vaatimuksen, jonka mukaan Yhdysvaltojen kansalaisilla Marokossa olisi oikeus verovapauteen.

lähteet:
Textbook on International Law, Martin Dixon kpl 5

KPL 6 
Lotus-tapaus Ranska v Turkki 1927 PCIJ

Tapauksessa Ranskalainen alus Lotus ja turkkilainen alus Boz-Kourt törmäsivät aavalla merellä. Turkin alus upposi ja 8 sen kyydissä ollutta turkkilaista kuoli. Aluksesta selviytyneet, mukaan lukien aluksen kapteeni kuljetettiin Lotuksella Turkkiin. Turkissa Ranskan aluksen ja Turkin aluksen kapteenit pidätettiin ja heitä syytettiin taposta. Kiista syntyi siitä, oliko Turkilla oikeus käyttää toimivaltaansa Ranskan kansalaiseen kapteeni Demonsiin, kun tapaus oli sattunut Turkin ulkopuolella. 

Pysyvä kansainvälisen oikeuden tuomioistuin katsoi, että ensimmäinen ja tärkein sääntö on, että valtio ei saisi ikinä käyttää toimivaltaansa toisen valtion alueella, jollei siihen ole erillistä lupaa. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, että tämä ei tarkoita sitä, että valtio ei saisi käyttää toimivaltaansa alueellaan ulkomailla tapahtuneiden tekojen osalta. Kansainvälisessä laissa ei ollut yleistä kieltoa siitä, etteikö valtio saisi laajentaa toimivaltaansa koskemaan henkilöitä, omaisuutta ja tapahtumia, jotka tapahtuvat heidän alueensa ulkopuolella. Kansainvälinen oikeus jättää valtioille laajan harkintavallan laajentaa toimivaltaansa tällaisissa tapauksissa, mutta valtio ei saa rikkoa kansainvälisen lain tuomiovallalle asettamia rajoituksia.

Ranska vetosi kansainvälisen oikeuden periaatteisiin. Ranska argumentoi mm. Freedom of the seas-periaatteella, sen perusteella aavalla merellä tapahtunut rikos kuuluu aluksen lippuvaltion tuomioistuimelle. Ranska vetosi sivistysvaltioiden yleiseen käytäntöön, jonka mukaan valtio ei ole oikeutettu käyttämään rikosoikeudellista tuomiovaltaa toisen valtion kansalaiseen valtion oman alueen ulkopuolella ilman erityistä lupaa ja uhrin kansalaisuus ei ole riittävä peruste toimivallan käytölle. Ranska vetosi siihen että törmänneet laivat olivat eri kansalaisuuden alaisia, eikä toimivaltaa voida siirtää laivasta toiseen, koska sellaista sopimusta ei ole kansainvälisessä oikeudessa. Toimivaltaa ei voida myöskään siirtää uponneen aluksen kansallisuuteen. Lisäksi Turkin olisi pitänyt viitata johonkin kansainväliseen lakiin, jolla se olisi voinut oikeuttaa toimivallan käyttönsä.

Turkki argumentoi, että rikoksen tapahtumapaikka oli Turkin alus Boz-Kourt, jonka lippuvaltio on Turkki. Näin ollen Turkilla oli oikeus käyttää toimivaltaa. Turkki vetosi siihen, että ei ole olemassa kansainvälistä rikosoikeudellista sääntöä, joka olisi estänyt Turkkia käyttämästä toimivaltaansa. Turkki argumentoi myös, että koska heillä oli ollut tilanteessa toimivalta, ei heidän tarvitse suorittaa korvauksia, sillä ei ole olemassa mitään kansainvälisen oikeuden periaatetta joka velvoittaisi niin. 

Tuomioistuin päätti, että Turkki ei ole rikkonut kansainvälistä oikeutta toiminnallaan. Tämä perustettiin siihen, että kv.oikeudessa ei ole lakia, joka määräisi törmäystilanteessa yksinomaisen tuomiovallan sille lippuvaltiolle, jonka alla alus on. Koska Turkilla oli oikeus käyttää toimivaltaa, sillä ei ole velvollisuutta maksaa korvauksia. 

lähteet:
Textbook on International Law, Martin Dixon kpl 6

Island of Palmas case Yhdysvallat v Alankomaat 1929 (PCA)

Tapaus koskee riitaa Palmasin saaren suvereniteetistä, jonka Espanja oli siirtänyt Yhdysvalloille Filippiinien mukana sopimuksella vuonna 1898. Alankomaat väittivät, että alue on heidän omaisuuttaan sillä he ovat käyttäneet suvereniteettiaan siellä rauhanomaisesti jo vuosisatojen ajan. Välimiestä pyydettiin selvittämään kuuluuko Palmasin saari kokonaisuudessaan Yhdysvalloille vai Alankomaille.

Tapauksen tärkeimmiksi säännöksiksi nousi, että jatkuva ja rauhanomainen alueellisen suvereniteetin käyttö alueella oikeuttaa alueen omistusoikeuteen. Alueen löytäminen ei ole riittävä peruste alueen omistusoikeuteen, vaan valtion tulisi käyttää löytämällään alueellaan suvereniteettiaan. Muita sääntöjä oli, että saaren maantieteellinen yhtenäisyys muiden saarten kanssa ei määritä kenelle se kuuluu.

Yhdysvallat argumentoi, että Palmasin saari kuuluu heille, nojaten Espanjan kanssa tehtyyn sopimukseen, jossa Espanja luovuttaa Palmasin saaren Yhdysvalloille. Yhdysvallat argumentoi, että Espanjalla oli oikeus luovuttaa Palmasin saari perustuen joko saaren löytämiseen, vuoden 1648 Munsterin sopimukseen tai maantieteelliseen yhtenäisyyteen muiden saarten kanssa. Alankomaat argumentoi, että he olivat käyttäneet suvereniteettiaan Palmasin saaren alueella rauhanomaisesti ja jatkuvasti jo pitkään, jopa ennen vuotta 1648, joka oli myöhemmin vahvistettu sopimuksilla. Nämä sopimukset sisälsivät alkuperäismaiden kanssa tehdyt sopimukset siitä, että Alankomailla on ylivalta. 

Välimies päätti, että Palmasin saari kuuluu kokonaisuudessaan Alankomaille, sillä Alankomaat oli saavuttanut oikeuden suvereniteettiin jatkuvalla ja rauhanomaisella vallankäytöllä, joka oli todistetusti jatkunut jo vuosisatojen ajan.

lähteet:
Textbook on International Law, Martin Dixon kpl 6

KPL 7

Jurisdictional immunities of the state Saksa v. Italia ICJ 2012

Tapauksessa Saksa väittää Italian rikkoneen Saksan valtion koskemattomuutta sallimalla Saksaa vastaan tehtyjen siviilikanteiden tuomisen Italian tuomioistuimeen. Siviilikanteet koskivat korvausvaatimuksia toisen maailmansodan aikaisista vakavista humanitaarisen oikeuden rikkomuksista, joihin Saksa oli syyllistynyt. Saksa väitti Italian rikkoneen Saksan valtion koskemattomuutta myös toteuttamalla rajoittavia toimenpiteitä Villa Vigonia vastaan, joka on Saksan omaisuutta Italian alueella. Lisäksi Saksa väitti Italian rikkoneen Saksan valtion koskemattomuutta julistamalla täytäntöönpanokelpoiseksi Italiassa Kreikan tuomioistuimen päätökset, jotka on tehty Saksaa vastaan. 

Valtion koskemattomuus on tärkeässä asemassa kansainvälisessä oikeudessa ja kansainvälisissä suhteissa, se perustuu suvereenin tasa-arvon periaatteeseen, joka on yksi kansainvälisen oikeuden perusperiaatteista. Valtioiden suvereenista tasa-arvoa voidaan pitää jopa jus cogens tason normina. Yleinen sääntö on, että kansallisen tuomioistuimen päätöstä ei voida panna täytäntöön vierasta valtiota kohtaan.

Saksa vetosi rauhanomaista riidanratkaisua koskevaan eurooppalaisen yleissopimuksen 1 artiklaan, jonka molemmat maat olivat ratifioineet. Italia perusti argumenttinsa Rules of courtin 80 artiklaan ja perusteli, että Italian uhrit ovat oikeutettuja hyvityksiin Saksan tekemistä vakavista humanitaarisen oikeuden rikkomuksista.

Kansainvälinen tuomioistuin päätti, että Italia rikkoi Saksan valtion koskemattomuutta sallimmalla Saksaa vasten tehtyjen siviilikanteiden tuomisen Italian tuomioistuimeen. Tuomioistuin katsoi, että Italia oli rikkonut velvollisuuttaan kunnioittaa Saksan koskemattomuutta toteuttamalla rajoittavia toimenpiteitä Villa Vigonia vastaan. Tuomioistuin katsoi myös, että Italia rikkoi velvollisuuttaan kunnioittaa Saksan koskemattomuutta julistamalla täytäntöönpanokelpoiseksi Italiassa Kreikan tuomioistuimen päätökset, jotka oli tehty Saksaa vastaan.

lähteet:
Textbook on International Law, Martin Dixon kpl 7

Arrest Warrant of 11 April 2000 Kongon demokraattinen tasavalta v. Belgia 2002 ICJ 

Tapaus koskee Kongon demokraattisen tasavallan nostamaa kannetta Belgiaa vastaan. Kanne nostettiin, sillä Belgia oli antanut kansainvälisen pidätysmääräyksen Kongon ulkoministeristä. Belgia pyrki pidättämään Kongon ulkoministerin ja myöhemmin luovuttamaan hänet Belgiaan. Belgia väitti Kongon ulkoministerin syyllistyneen vakaviin kansainvälisen oikeuden humanitaarisiin rikkomuksiin. Pidätysmääräys annettiin kaikille valtioille, myös Kongolle.

Kansainvälisen oikeuden vakiintunut periaate on, että valtion päämiehellä, ulkoministerillä ja diplomaattisilla edustajilla on koskemattomuus muiden valtioiden rikostuomiovaltaan nähden. Ulkoministerillä on koskemattomuus, jotta he saisivat hoidettua työtehtäviään tehokkaasti, eikä muut valtiot pystyisi estämään heitä tekemästä työtään. Koskemattomuuteen ei tule poikkeusta, vaikka ulkoministeriä syytettäisiin rikoksista, sillä tälläistä käytäntöä ei ole olemassa kansainvälisessä tapaoikeudessa. 

Kongo argumentoi, että Belgia oli rikkonut kansainvälisen tapaoikeuden sääntöä, jonka mukaan ulkoministeri olisi koskematon. Kongo argumentoi myös, että Belgia rikkoi suvereenin tasa-arvon periaatetta antamalla pidätysmääräyksen. Belgia argumentoi, että Kongon ulkoministerillä ei olisi koskemattomuutta, sillä häntä syytetään humanitaarisen oikeuden rikkomuksista. Belgia argumentoi, että kiistaa ei enää ollut, sillä Kongon ulkoministeri ei enää toiminut ulkoministerinä. Belgia yritti vedota myös aikaisempiin tapauksiin, jotka olivat Pinochet tapaus ja Qaddafi tapaus.

Kansainvälinen tuomioistuin totesi, että Belgia rikkoi kansainvälisiä velvoitteitaan antamalla ja jakamalla pidätysmääräyksen. Tuomioistuin katsoi, että Belgian olisi pitänyt kunnioittaa Kongon ulkoministerin koskemattomuutta, joka hänelle kuului kansainvälisen oikeuden nojalla. Tuomioistuin totesi myös, että Belgian tulee peruuttaa pidätysmääräys ja ilmoittaa siitä viranomaisille, joille se oli jaettu. 

lähteet:
Textbook on International Law, Martin Dixon kpl 7
Barcelona Traction Case (Belgium v Spain) 1970 ICJ Rep 3     (Luku 9)
Tapauksessa kysymyksenä oli, onko Belgialla oikeus tarjota diplomaattista suojelua The Barcelona Traction Light and Power Company – yhtiölle. Yhtiön osakkeenomistajista suurin osa, noin 88 prosenttia, olivat Belgian kansalaisia, mutta yhtiö oli rekisteröity Kanadassa, ja ratkaistavana oli, minkä valtio voi tarjota sille diplomaattista suojelua Espanjaa vastaan, jonka käsissä yhtiön väitettiin kokeneen lukuisia vahinkoja.
                   Kansainvälinen tuomioistuin käsitteli ratkaisussaan kolmea periaatetta. Ensimmäinen periaate oli, että mikäli osakkeenomistajien erillisiä oikeuksia on vahingoitettu jonkin valtion hallinnon toimesta, on valtio, jonka kansalaisia osakkeenomistajat ovat, oikeutettu nostamaan kanteen. Toinen periaate oli, että tapauksissa, joissa itse yhtiö on kokenut vahinkoa, ensisijaisesti vain valtio, jonka ”kansalainen” yhtiö on, voi nostaa kanteen. Usein täksi valtioksi katsotaan se valtio, jossa yhtiö on rekisteröity, mutta myös mahdollisesti valtio, jossa yhtiön hallinta tai johto sijaitsee, on mahdollinen. Kolmas periaate oli, että poikkeustapauksissa valtio, jonka kansalaisia osakkeenomistajat ovat, voi nostaa kanteen, vaikka itse yhtiö olisikin ollut vahingonkärsijä. Näitä poikkeustapauksia ovat tilanteet, joissa 1) yhtiö ei ole enää olemassa erillisenä oikeushenkilönä, 2) ellei valtio, jonka ”kansalainen” yhtiö on pysty tarjoamaan diplomaattista suojelua, tai 3) mikäli vahinkoa tehnyt valtio on valtio, jonka ”kansalainen” yhtiö on.
                   Ensimmäisen periaatteen mukaista tilannetta tuomioistuin ei löytänyt, sillä loukkaus ei koskenut osakkeenomistajien oikeuksia, vaan koko yhtiölle väitettiin aiheutuneen harmia, jolloin kanteen nostamisoikeus on valtiolla, jossa yhtiö on rekisteröity. Toista periaatetta tuomioistuin ratkaisussaan sovelsi katsomalla, että valtio, joka voi nostaa kanteen tätä yhtiötä koskevassa tapauksessa, on Kanada, jossa yhtiö on rekisteröity, eikä se täten antanut merkitystä sille, minkä maan kansalaisia suurin osa osakkeenomistajista olivat. Tapauksessa ei myöskään ollut kyse siitä, etteikö yhtiö olisi ollut enää olemassa. Myöskään esille ei tullut, ettei Kanada olisi pystynyt tarjoamaan yhtiölle diplomaattista suojelua. Valtio, jonka väitettiin vahingoittaneen yhtiötä, ei myöskään ollut yhtiön niin sanottu kotimaa, eli Kanada.
                   Kansainvälinen tuomioistuin päätti näillä perustein, ettei Belgialla ole oikeutta The Barcelona Traction Light and Power Companyn diplomaattiseen suojeluun. Tuomioistuin myös toi esiin, että mikäli teoria osakkeenomistajien diplomaattisesta suojelusta omaksuttaisiin, se saattaisi tuoda muille valtioille mahdollisuuden nostaa kilpailevia kanteita, ja näin luoda epävarmaa ilmapiiriä taloudellisiin suhteisiin. Näin ollen Belgian kanne hylättiin.
Lähteet: Dixon, Martin: Textbook on International Law 7th Edition (2013): s.270-271
Military and Paramilitary Activities in and against Nicaragua Case (Nicaragua v USA)   (Luku 9)
Tapauksessa riidanalaista oli, oliko Yhdysvallat vastuussa Nicaraguan valtion alueella toimivista joukoista. Pääkysymykseksi nousi se, millaista joukkojen tukemisen tulee olla, jotta se perustaa valtion vastuun. Tapauksessa nousi myös esille, onko Kansainvälinen tuomioistuin ylipäätään tuomiovaltainen tapauksessa.
                   Nicaragua vetosi etenkin Yhdistyneiden kansakuntien Peruskirjan 2 artiklan kohtaan 4, jonka mukaan ” Kaikkien jäsenten on pidätyttävä kansainvälisissä suhteissaan väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai menettelemästä muulla tavalla, joka on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien päämäärien kanssa”. Yhdysvallat taas vetosi käyttävänsä kollektiivista itsepuolustusta YK:n peruskirjan artiklan 51 (”Jos jokin Yhdistyneiden kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Ne toimenpiteet, joihin jäsenet ovat ryhtyneet käyttäessään tätä puolustautumisoikeutta, on heti ilmoitettava turvallisuusneuvostolle, eivätkä ne saa millään tavoin vaikuttaa turvallisuusneuvoston tämän peruskirjan mukaiseen oikeuteen ja velvollisuuteen ryhtyä kulloinkin niihin toimenpiteisiin, joita se pitää tarpeellisina kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi”) mukaisesti. Yhdysvallat myös vetosi siihen, että he voivat irtisanoutua Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallasta kuuden kuukauden päästä tästä ilmoittamisesta, mutta koska Nicaragualla ei ollut tällaista ehtoa, ja se olisi voinut irtisanoutua tuomiovallasta välittömästi, myös Yhdysvaltojen tulee voida tehdä niin vastavuoroisuuden periaatteen mukaisesti. Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallasta säädetään Tuomioistuimen järjestysmuodon artiklassa 34.
                   Nicaragua vetosi siihen, että Yhdysvallat puuttuu Nicaraguan asioihin Peruskirjan vastaisesti, kun taas Yhdysvallat katsoi, että käyttää kollektiivista itsepuolustusta, eikä näin riko YK:n peruskirjaa.
                   Tuomioistuin antoi tuomion, jonka mukaan se oli asiassa tuomiovaltainen. Perusteena oli, että Yhdysvaltojen aikoma muutos siihen, ettei se tarvitsisi kuuden kuukauden aikaa tuomiovallasta eroamiseen, on verrattavissa tuomiovallasta eroamiseen. Yhdysvallat on myös julistanut Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovaltaiseksi omilla ehdoillaan, eikä Tuomioistuimen mielestä voinut täten vetäytyä ennen määritettyä aikaa.
                   Kysymykseen siitä, millainen Yhdysvaltojen toiminta ajaa valtion vastuuseen Nicaraguan alueella toimivista aseistetuista joukoista, tuomioistuin pääsi myös ratkaisuun. Se katsoi, ettei valtion vastuuta perusta se, mikäli valtio ”vain” rohkaisee, tukee, varustaa, harjoituttaa, tukee taloudellisesti, organisoi tai auttaa joukkoja suunnittelussa. Oleellista oli, että Yhdysvalloilla oli niin vahva ja suora kontrolli joukkoihin, että se teki joukoista käytännössä Yhdysvaltain agentteja, jotka olivat riippuvaisia siitä. Tuomioistuin katsoi, että Yhdysvallat oli tukenut joukkoja ja tarjonnut niin paljon tukea eri muodoissa, että se perusti Yhdysvalloille valtion vastuun.
                   Tuomioistuin katsoi Yhdysvaltojen puuttuneen Nicaraguan asioihin, ja käyttäneen voimaa sitä vastaan, ja rikkoneen Nicaraguan suvereniteettia tukiessaan Nicaraguan alueella toimivia aseistettuja joukkoja. Yhdysvaltojen väite siitä, että he käyttävät kollektiivista itsepuolustusta, hylättiin näillä perustein. Tuomioistuimen tuomareilta saatiin myös eriäviä mielipiteitä asiasta, mutta tämä oli tulos, joka astui voimaan.  
                   Tuomioistuin totesi tuomiossaan, että Yhdysvallat oli toiminnallaan rikkonut kansainvälisen tapaoikeuden velvoitteita, ja myös kahdenvälistä ystävyys-, kauppa-, ja navigointisopimusta. Se määrättiin korvaamaan kaikki Nicaragualle toiminnalla aiheutetut vahingot, ja lopettamaan velvoitteita rikkovat toimet.
LÄHTEET
Dixon, Martin: Textbook on International Law, 7th Edition (2013): s.260, 262, 307, 311, 329-333
Norwegian Loans Case (France v Norway) 1957 ICJ Rep 9   (Luku 10)
Tapauksessa Ranska lähetti Kansainväliselle tuomioistuimelle hakemuksen, jossa vaati, että norjalaisista lainoista, joita Ranskassa oli laskettu liikkeelle, tulisi maksaa takaisin alkuperäisen kullan arvon mukaisesti, eikä Norjan kruunun arvon mukaan. Oleelliseksi kysymykseksi nousi kuitenkin Tuomioistuimen tuomiovalta tapauksessa.
                   Kysymyksessä Tuomioistuimen tuomiovallasta Kansainvälinen tuomioistuin käytti Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön artiklan 36 6 kohtaa, jonka mukaan tilanteessa, jossa tuomioistuimen toimivallasta on erimielisyyksiä, tuomioistuin ratkaisee asian. Ranska vetosi hakemuksessaan saman artiklan 2 kohtaan, jossa säädetään, että jokainen valtio, joka on julistanut Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaiseksi, on oikeus viedä oikeudellista laatua olevat riitakysymykset sen ratkaistavaksi. Se myös vetosi molempien osapuolten julistuksiin, joilla tuomiovalta on annettu Kansainväliselle Tuomioistuimelle. Norja kuitenkin nosti vastalauseita koskien Tuomioistuimen toimivaltaa. 
                   Kansainvälinen tuomioistuin käytti tapauksessa edellä mainittua artiklan 36 6 kohtaa ja päätti, onko sillä asiassa tuomiovalta. Se myös otti kantaa Ranskan varaumaan, jonka mukaan Ranska itse voi päättää, milloin toimivalta on Kansainvälisellä tuomioistuimella. Täten Ranska voi siis päättää, milloin asia on sen oman tuomiovallan piirissä. Varaumaan oli kirjattu, että se kattaa erimielisyydet, jotka Ranskan hallituksen käsityksen mukaan kuuluvat yleensä kansalliseen tuomiovaltaan. Vaikka tämä varauma olikin ”automaattinen”, Tuomioistuin hyväksyi sen sellaisenaan, vaikka tällaiset varaumat ovat saaneet myös kritiikkiä. Norjan vastalauseen sisältö oli, että Ranskan julistus Kansainvälisen tuomioistuimen toimivallasta oli pätevä, mutta sen ehdot ja varaumat eivät koskeneet Norjaa vastaan nostettua kannetta. Ranskan varauman takia julistuksia toimivallasta ei katsottu samanarvoisiksi. Tämän jälkeen Tuomioistuimen oli päätettävä, onko sillä tapauksessa tuomiovalta.
                   Ratkaisuna Kansainvälinen tuomioistuin päätti, ettei sillä ole tuomiovaltaa tapauksessa. Se katsoi, ettei tuomiovaltaa ole, koska se riippui kahdesta yksipuolisesta julistuksesta, jotka osapuolet olivat tehneet, eivätkä ne olisi vaikuttaneet molempiin osapuoliin. Tuomioistuin katsoi, että Norjalla, joka katsoi riidan kuuluvan kokonaan omaan tuomiovaltaansa, oli vastavuoroisuuden periaatteen nojalla oikeus vedota samanlaisiin ehtoihin, kuin mitä Ranskan varauma sisälsi. Näin ollen Tuomioistuin ei ratkaissut tapausta, jota Ranskan alkuperäinen hakemus käsitteli.
Lähteet
Dixon, Martin: Textbook on International Law 7th Edition (2013): s. 308-311
Case Concerning East Timor (Portugal v Australia) 1995 ICJ Rep 89   (Luku 10)
Tapauksessa Portugali lähetti Kansainväliselle tuomioistuimelle hakemuksen, joka koski Australian ja Indonesian tekemää sopimusta, joka loi yhteistyövyöhykkeen ”Itä-Timorin indonesialaisen provinssin ja Pohjois-Australian” väliselle merialueelle. Hakemuksen mukaan Australia ei toiminnallaan kunnioittanut Portugalia, joka hallitsi Itä-Timoria, eikä itä-timorilaisten itsemääräämisoikeutta. Indonesia oli miehittänyt Itä-Timorin kauan sitten, mutta ei virallisesti hallinnut sitä. Tapauksessa nousi esille myös kysymys Tuomioistuimen toimivallasta asiassa.
                   Portugali vetosi hakemuksessaan siihen, että molemmat osapuolet (Portugali ja Australia) olivat julistaneet Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaiseksi Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön artiklan 36 2 kohdan mukaisesti. Australia nosti esiin kysymyksen Tuomioistuimen tuomiovallasta, sillä Australian mukaan riita oli tosiasiallisesti Portugalin ja Indonesian välillä, ja huomautti, että Indonesia ei ole julistanut Tuomioistuinta tuomiovaltaiseksi. Australia myös vetosi siihen, ettei Tuomioistuin voi ottaa kantaa siihen, onko Indonesian toiminta miehittäessä Itä-Timoria ollut laillista, onko Australian ja Indonesian välinen sopimus pätevä, tai Indonesian sopimuksenmukaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, päättämättä, onko se pätevä ratkaisemaan asiaa. Portugali väitti, että oikeudet, joita vastaan Australia oli rikkonut, olivat erga omnes, eli ensisijaisia muihin oikeuksiin nähden, ja niinpä Portugali voi vaatia niiden kunnioittamista.
                   Tuomioistuin totesi, että laillinen riita kahden valtion välillä oli olemassa, ottaen huomioon sekä Australian että Portugalin kannat. Vaikka Portugali pyrki erottamaan Australian käytöksen Indonesian käytöksestä, Tuomioistuin päätti, ettei Australian toimintaa voi arvioida, ennen kuin on pohdittu, miksei Indonesia ollut Portugalin tapaan voinut tehdä sopimusta Australian kanssa. Pääkysymykseksi katsottiin nousevan sen, oliko Indonesialla valta tehdä Itä-Timorin mannerjalustaan liittyviä sopimuksia, ja Tuomioistuin katsoi, ettei voi tehdä päätöstä ilman Indonesian suostumusta.
                   Portugalin väitettä siitä, että Australian väitetysti rikkomat oikeudet olivat erga omnes, Tuomioistuin piti moitteettomana. Se kuitenkin huomautti, että tällaisten normien ensisijaisuus ja suostumus Tuomioistuimen toimivaltaan ovat eri asioita. Se ei siis voisi päättää valtion toiminnan laillisuudesta, mikäli tuomio vaatisi sellaisen valtion toiminnan arviointia, joka ei ole tapauksen osapuolena. Sitä, että Portugali ja Australia ovat julistaneet Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaiseksi, ei kiistetty. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, ettei asian ratkaisemiseen ollut riittäviä perusteita, eikä se voinut arvioida sellaisen valtion toimintaa, joka ei ole tapauksen osapuolena.
                   Lopputuloksena Kansainvälinen tuomioistuin katsoi, ettei voinut tehdä asiassa päätöstä. Tapaus liittyi liian paljon Indonesiaa, joka ei ollut antanut suostumusta tuomiovallasta, eikä ollut tapauksessa osapuolena. Se ei voinut täten huomioida Australian vastalauseita, eikä käsitellä Portugalin kannetta.
Lähteet
Dixon, Martin Textbook on International Law, 7th Edition (2013): s.300
Armed Activities on the Territory of the Congo (Democratic Republic of the Congo v Uganda) Case 2005 ICJ Rep  (Luku 11)
Tapauksessa Kongon Demokraattinen Tasavalta jätti hakemuksen nostaakseen prosessin Ugandaa, Ruandaa ja Burundia vastaan aseellisista hyökkäyksistä, jotka räikeästi rikkoivat YK:n peruskirjaa. Kongo vaati tekojen lopettamista, ja haki rahallista korvausta ja vaati varastetun omaisuuden ja resurssien palauttamista.
                   Kansainvälisellä tuomioistuimella oli tuomiovalta vain tapauksessa Kongon ja Ugandan välillä, sillä Ruanda ja Burundi eivät olleet Tuomioistuimen perussäännön artiklan 36 kohdan 2 mukaisesti julistaneet sitä tuomiovaltaiseksi. Kongo myös pyysi Tuomioistuimelta väliaikaista ratkaisua, jotta Uganda lopettaisi toimet sen alueella. Kongo vetosi siihen, että Ugandan toiminta rikkoo Kongon suvereniteettia sekä ihmisoikeuksia. Uganda puolestaan vetosi vastalauseessaan siihen, että Kongo on hyökännyt Ugandaa vastaan, sekä sen diplomaattitiloihin ja Kongossa olevia ugandalaisia vastaan. Tämä väite otettiin osaksi käsittelyä. Tapauksessa oli kyse molemmin puolin voimankäytön laillisuudesta YK:n peruskirjan artiklan 2 4 kohdan mukaisesti.
                   Uganda perusteli voimankäyttöään yhteisellä sopimuksella, joka sillä oli Kongon kanssa tietyistä sotilaallisista toimista. Ugandan mukaan heidän sotilaansa toimivat sopimuksen rajoissa, ja mikäli heidän katsottiin toimivan sopimuksen ylittävästi, itsepuolustuksena. Kongon mielestä sopimusta oli rikottu, ja Uganda käytti voimaa Kongon alueella laittomasti. Tuomioistuin katsoi, ettei Ugandan joukkojen toiminta perustunut sopimukseen, ja näin ollen se rikkoi voimankäytön kieltoa. Ugandan laajenevan tuen joukoille katsottiin myös loukkaavan voimankäytön kieltoa. Kongon ja Ugandan välisen sopimuksen mukaisesta toiminnasta tuli laitonta, kun toinen osapuoli vetäytyi sopimuksesta.
                   Tuomioistuin katsoi, että Uganda ei toiminut oikein Kongon miehitystilanteessa, vaan toimi ottamatta huomioon yleistä turvallisuutta ja järjestystä sekä Kongon lakia. Tuomioistuin myös katsoi, että sillä oli Ugandan Puolustusvoimia vastaan todisteita siitä, että he olivat rikkoneet ihmisoikeuslakeja ja humanitaarista lakia. Uganda ei esittänyt riittäviä todisteita siitä, että Kongo olisi tukenut Ugandan vastaisia kapinallisryhmiä. Sen sijaan Kongon katsottiin rikkoneen Wienin sopimuksen mukaisia diplomaattisia velvoitteitaan.
                   Kansainvälinen Tuomioistuin antoi tuomion, jossa se totesi, että maksettavan korvauksen luonne ja määrä on päätetty, ja se maksetaan vain jos osapuolet eivät pääse sopuun annetun tuomion perusteella. Se katsoi, että molemmat osapuolet ovat rikkoneet joitakin velvoitteitaan, ja jätti asian osapuolten sovittavaksi. Osapuolet ovat neuvotelleet asiasta tuomion jälkeen useaan otteeseen, eikä yhteisymmärrystä ole syntynyt.
Lähteet
Dixon, Martin: Textbook on International Law, 7th Edition (2013), s. 324, 330-333
Oil Platforms (Islamic Republic of Iran v United States of America) Case ICJ   (Luku 11)

Tapauksessa oli kyse Iranin Kansainväliselle tuomioistuimelle lähettämästä kanteesta Yhdysvaltoja vastaan liittyen Iranin tuhottuihin öljynporauslauttoihin. Iran väitti hakemuksessaan Yhdysvaltain laivaston sotalaivojen tuhonneen kolme Iranilaisen yhtiön omistamaa öljyntuotantolaitosta. Lautat sijaitsivat avomerellä, ja tuottivat öljyä kaupallisiin tarkoituksiin.
                   Iran väitti hakemuksessaan, että Tuomioistuimella on tuomiovalta asiassa. Se perustui Yhdysvaltojen ja Iranin vuonna 1955 solmimiin kahdenvälisiin sopimuksiin. Kohta, jota Yhdysvaltojen katsottiin rikkoneen oli sopimuksen artikla X, jossa mainitaan vapaus navigoida ja käydä kauppaa osapuolten alueiden välissä. Yhdysvaltojen toiminta rikkoi Iranin mielestä lukuisia heidän sopimuksensa ehtoja, ja kansainvälistä oikeutta. Yhdysvallat puolestaan toimitti vastalauseen, joka koski Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovaltaa. Tuomioistuin kuitenkin päätti Iranin ja Yhdysvaltain vuonna 1955 solmimien sopimusten nojalla, että se on tuomiovaltainen. Sopimuksen XXI artiklan 2 kohdassa mainitaan, että Kansainvälinen tuomioistuin ratkaisee osapuolten väliset riidat, joihin diplomatia ei ole auttanut. Yhdysvallat perusteli voimankäyttöään sopimuksen artiklalla XX, jonka mukaan kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilyttämiseksi voimaa voi käyttää itsepuolustukseen. Yhdysvallat oli myös ilmoittanut YK:n peruskirjan artiklan 51 mukaisesti käyttävänsä voimaa itsepuolustuksena.
                   Yhdysvallat teki myös vastakanteen Iranin toimista Persianlahdella vuosina 1987 – 1988. Kanteen mukaan Iran on tuolloin toiminnallaan rikkonut samaa sopimuksen artiklaa X. Yhdysvallat haki tämän nojalla Iranilta korvauksia. Tuomioistuin otti tämän kanteen osaksi käsittelyä.
                   Tuomioistuin tutki ratkaistessaan tapausta sitä, onko Yhdysvallat ollut oikeutettu käyttämään itsepuolustusta, jolla se toimintaansa perusteli. Kysymykseksi tuli se, onko aseellinen hyökkäys käsillä, jos pieniä iskuja tapahtuu ajan kuluessa. Yhdysvallat syytti näistä itseään vastaan tehdyistä iskuista Irania, ja näin perusteli käyttäneensä itsepuolustusta. Tuomioistuin ei kuitenkaan saanut pitäviä todisteita siitä, että näiden iskujen takana olisi Iran. Täten Yhdysvaltojen ei katsottu käyttävän voimaa itsepuolustukseen.
                   Seuraavaksi Tuomioistuin tutki sitä, tuhosiko Yhdysvallat öljynporauslauttoja estääkseen iranilaisen öljy-yhtiön kaupankäyntiä Yhdysvaltojen kanssa. Tuomioistuin totesi, että tuotantolaitokset eivät olleet toiminnassa, eikä niiden tuottamalla öljyllä siis käyty kauppaa Yhdysvaltojen ja Iranin välillä. Yhdysvaltojen viranomaiset olivat myös kauppasaarrolla keskeyttäneet öljykaupan Iranin ja Yhdysvaltojen välillä täysin, joten Tuomioistuin katsoi, ettei Yhdysvallat tältä osin rikkonut sopimusta.
                   Tuomioistuin käsitteli seuraavaksi sitä, onko Yhdysvaltojen kanne Iranin toiminnasta Persianlahdella aiheellinen. Se totesi, etteivät alukset, joita Yhdysvallat väitti Iranin vahingoittaneen iskuilla, käyneet kauppaa tai navigoinut merellä vuoden 1955 sopimuksen artiklan X mukaisesti. Tuomioistuin ei myöskään hyväksynyt Yhdysvaltojen väitettä siitä, että Iran oli toiminnallaan tehnyt Persianlahdesta turvattoman.
                   Lopputuloksena Kansainvälinen Tuomioistuin hylkäsi molempien osapuolten korvausvaatimukset. Se ei myöskään katsonut Yhdysvaltojen vastakannetta aiheelliseksi. Sen sijaan se totesi, että Yhdysvallat on käyttänyt voimaa vastoin maiden välisen vuoden 1955 sopimuksen artiklan XX määräystä.
Lähteet
Dixon, Martin: Textbook on International Law, 7th Edition (2013): s. 330-335

Kommentit

Lähetä kommentti