Kansainvälinen merioikeus

Kansainvälinen merioikeus säätelee meren resursseja ja niiden käyttöä. Merioikeus on sekoitus tapa- ja sopimusoikeutta. Sopimusoikeudellisesti merkittävimmät sopimukset ovat vuoden 1958 Geneven sopimus ja vuoden 1982 merioikeusyleissopimus. Geneven sopimuksessa käsiteltiin useita eri alueita, joista suurin osa on korvattu uudemmalla, vuoden 1982 sopimuksella. Kaikki valtiot eivät kuitenkaan ole osana uudempaa sopimusta, kuten USA, joten heitä sitoo edelleen vanhempi sopimus.

YK:n merioikeuskonferenssissa vuonna 1982 saatiin aikaan yksi historian kattavimmista ja monipuolisimmista sopimuksista, merioikeusyleissopimus. Sopimus kattaa kaikki merioikeuden osa-alueet ja siinä on osallisena yli 160 maata. Sen määräykset muodostuivat suurelta osin jo ennen sopimuksen voimaantuloa vuonna 1994 kansainväliseksi tapaoikeudeksi. Pitkän suunnitteluprosessin jälkeen se astui voimaan vuonna 1996. Kansainvälinen tapaoikeus on periaatteessa kaikkia valtioita yhtäläisesti sitovaa oikeutta. Tapaoikeus ei kuitenkaan sitone sellaista valtiota, joka on johdonmukaisesti käyttäytynyt poikkeavalla tavalla ja myös nimenomaisesti vastustanut normin soveltamista itseensä.

Osa valtioista oli jo ratifioinut sopimuksen, minkä takia sen noudattaminen oli luontevaa. Osa johtavista teollisuusmaista oli sitä mieltä, että jotkin kohdat olivat tehty liikaa kehitysmaiden hyväksi, minkä vuoksi he eivät halunneet allekirjoittaa sopimusta. Merioikeusyleissopimus vaikutti kuitenkin näiden maiden tapaoikeuteen.

Yleissopimuksessa on sovittu eri merivyöhykkeiden määritelmät ja valtioiden oikeudet näille vyöhykkeille. Rantavaltioille sisäisten vesien lisäksi merkittäviä ovat aluemeri, talousvyöhyke sekä mannerjalusta.




Sisäisten vesien (Archipelagic Waters) jälkeen tulee 12 merimailin mittainen Aluemeri (Territorial Sea). Aluemeren jälkeen tulee talousvyöhyke (Exclusive Economic Zone), sekä aava meri (High Seas). Mannerjalusta (Continental Shelf) sijaitsee talousvyöhykkeen sekä aavan meren pohjassa. Mannerjalustan jälkeen seuraa syvänmerenpohja (International Seabed).

Aluemeri

Aluemeri määritellään aluemerta ja lisävyöhykettä koskevassa yleissopimuksen luvun toisessa artiklassa ”Rantavaltion täysivaltaisuus ulottuu, sen maa-alueen ja sisäisten aluevesien edustalla sekä saaristovaltion kysymyksessä ollessa sen saaristovesien edustalla olevaan merialueeseen, jota nimitetään aluemereksi”. Rantavaltion ei tarvitse vaatia aluemerta erikseen, koska aluemeri on luonteeltaan valtionmukainen. Valtiolla on täysi suvereenisuus aluemerta kohtaan. Valtiolla on täysi lainsäädäntövalta siinä, missä sillä on maa-alueellakin.

Toiset valtiot voivat kuitenkin käyttää säännöllisesti aluemerta. Kansainvälinen laki on rajoittanut valtioiden toimivaltaa tietyissä tilanteissa, artikla 19 mukaan valtion ei pitäisi harjoittaa rikosoikeudellista toimivaltaansa ulkomaalaisiin aluksiin aluemerellä, paitsi tietyissä erityisissä tilanteissa. Artikla 20 mukaan valtion ei pitäisi pysäyttää tai suunnata ulkomaalaisia laivoja siviilitoimivallan harjoittamista varten. Näiden artikloiden valossa valtio on siis laillisesti oikeutettu harjoittamaan toimivaltaa aluemerellä sen suvereeniuden vuoksi. Toimivallan harjoittamista ei pitäisi kuitenkaan toteuttaa kansainvälisen kohteliaisuuden vuoksi.

Sotalaivoilla ja muilla hallituksen laivoilla on suvereeni immuniteetti. Valtioiden laivat saavat nauttia ”viattoman kauttakulun” oikeutta aluemeren läpi. Jos kauttakulku ei ole viatonta, rantavaltio voi toimia estääkseen sen. Sotalaivojen kohdalla sopiva keino on vaatia niitä poistumaan välittömästi aluemereltä.

Valtiolla saa olla aluemerta enintään 12 mailia, mutta sitä voi olla myös vähemmän. Jos valtio on ottanut haltuunsa merialueita, jotka ylittävät tämän 12 mailin rajan, ovat ne valtion hallussa ainoastaan siinä tapauksessa, että muut valtiot erityisesti hyväksyvät sen.

Tavallisessa tapauksessa laskuveden kohtaa pidetään aluemeren maanpuoleisena rajana ja tästä eteenpäin raja jatkuu merelle. Tämä tunnetaan rajaamisen trace parallele-menetelmänä eli merialueen ulkoinen raja seuraa rannikon yleistä rajaa. Kuitenkin rajaamisessa on ilmennyt ongelmia valtioille, joilla on epätasaisia tai hyvin sisennettyjä rannikkorajoja. Tällöin voi olla epäkäytännöllistä tai jopa mahdotonta seurata rajaamisen menetelmää. Esimerkkeinä voidaan pitää Skandinavian rannikoita ja Skotlantia. Tällaisissa tapauksissa valtiolla saattaa olla mahdollisuus käyttää suoria perusviivoja määritelläkseen aluemerensä rajat. Nämä perusviivat ovat suoria viivoja, jotka vedetään rannikolle merkittyjen pisteiden välille.

Käytännössä suorien viivojen käyttö tarkoittaa, että useammat rannikkovedet ovat tulevaisuudessa ”sisäisiä aluevesiä”. Yleinen sääntö aluemeren rajaamisesta vastakkaisten ja vierekkäisten valtioiden välillä on se, ettei aluemeri voi ulottua keskeisen linjan yli, joka on yhtä kaukainen rannikon lähtökohdan lähimmistä pisteistä (the equidistance-median rule). Poikkeuksena on kuitenkin se, jos linjasta on sovittu osapuolten kanssa, sillä on historiallinen asema tai jos joku muu erityinen olosuhde osoittaa muuta.

Talousvyöhyke

Talousvyöhykkeen syntymistä voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksen vaikutuksista kansainväliseen tapaoikeuteen. Vaikkakin voidaan ajatella, että talousvyöhyke pohjautuu yksinomaiseen kalastusalueeseen, jonka olemassaolon ICJ on tunnustanut oikeuskäytännössä, on talousvyöhykkeen kehitys kuitenkin seurausta pitkälti kolmansista YK:n merikonferenssin neuvotteluista, joiden seurauksina siitä tuli osa usean valtion lainsäädäntöä. Yli 105 valtiota on julistanut, että niillä on talousvyöhyke, mutta osa valtioista katsoo hyötyvänsä enemmän yksinomaisen kalastusalueen ja mannerjalustaan liittyvien oikeuksien yhdistelmästä.

Talousvyöhyke ulottuu maksimissaan 200 merimailin päähän aluemeren perusviivoista. Tällä alueella valtiolla on suvereeni oikeus tutkia ja hyödyntää sekä elolliseen että elottomaan pohjautuvia luonnonvaroja ja sen lisäksi sille kuuluu myös joukko muita oikeuksia mm. tekosaarten perustamiseen liittyen. Aluemeren rajasta jatkuvaa talousvyöhykettä ei lasketa aavaksi mereksi, joten valtiolla on edelleen suvereenit oikeudet esimerkiksi luonnonvarojen hyödyntämiseen talousvyöhykkeen tarkoitusten mukaisesti. Kuitenkin aluemeren rajasta alkaen muilla valtioilla on talousvyöhykkeellä joitakin aavan meren oikeuksia.

Vaikka rantavaltiolle kuuluukin yksinoikeus talousvyöhykkeen luonnonvaroihin, ei tämä tarkoita, että se hallitsisi vyöhykettä suvereenisti kaikilta osin. Valtiolla on vain ne oikeudet, jotka sille on merioikeusyleissopimuksen nojalla myönnetty, eikä se voi esimerkiksi häiritä muiden valtioiden kaupankäyntiä talousvyöhykkeellä asettamalla tulleja tms. ellei toisen valtion toiminta suoraan loukkaa sopimuksessa määrättyjä yksinomaisia oikeuksia.

Talousvyöhykkeeseen liittyy myös velvoitteita, jotka valtion on täytettävä. Sen on esimerkiksi määrättävä maksimimäärä saaliille luonnonvaroja hyödynnettäessä. Jos valtio ei itse pysty hyödyntämään talousvyöhykkeen luonnonvaroja asettamaansa rajaan asti, on sen päästettävä muut valtiot hyödyntämään vyöhykkeen luonnonvaroja. Oikeus yksinomaiseen talousvyöhykkeeseen ei myöskään kuulu valtiolle luontaisesti, vaan sitä pitää erikseen vaatia.

Muilla valtioilla on oikeus hyödyntää talousvyöhykkeen luonnonvaroja sallitun saalismäärän puitteissa em. tavalla. Tämän lisäksi muut valtiot voivat suunnistaa vyöhykkeellä, lentää sen yli, laskea merenalaisia kaapeleita sekä suorittaa muita kansainvälisen lainsäädännön näkökulmasta merenkäyttöön liittyviä laillisia toimia, jotka liittyvät näihin vapauksiin, siltä osin kuin niitä ei ole sopimuksessa rajoitettu suhteessa rantavaltion lainsäädäntöön. Vastavuoroisesti muiden valtioiden pitää ottaa huomioon rantavaltion oikeudet ja velvollisuudet sekä seurata sen lainsäädäntöä ja muita määräyksiä merioikeusyleissopimuksen mukaisesti. Tiivistäen voidaan sanoa, että kyseessä on järjestelmä, jossa rantavaltiolle annetaan tietyt oikeudet ja liitännäisvaltuudet, jotta se voi hyödyntää vyöhykkeen luonnonvaroja, mutta muilta osin muiden valtioiden oikeudet pysyvät koskemattomina.

Merioikeusyleissopimuksen nojalla yksinomaisen talousvyöhykkeen rajaaminen viereisten ja vastakkaisten valtioiden välillä tehdään kansainväliseen lakiin perustuvien sopimusten avulla, ja tavoitteena on juridisesti oikeudenmukainen ratkaisu. Koska mannerjalusta ja talousvyöhyke kulkevat osittain päällekkäin, on niille suotavaa vetää yhteinen raja vastakkaisten ja vierekkäisten valtioiden välillä. Kuitenkaan tämä yhteinen meriraja ei ole pakollinen, sillä käsitys oikeudenmukaisesta ratkaisusta saattaa erota mannerjalustan ja talousvyöhykkeen välillä. Oikeuskäytännössä katsotaan, ettei yhteistä merirajaa tulee pitää oletuksena, vaan yhteinen raja vedetään vain osapuolten tahdosta. Jos yhteiseen merirajaan päädytään, voi tuomioistun näissä tapauksissa tehdä kompromisseja eri rajaussäännösten suhteen yksittäisen rajauksen kohdalla. Joissain tapauksissa tuomioistuin voi myös oikeudenmukaisuuden nimissä vaatia yhteistä merirajaa osapuolten tahdosta riippumatta edellyttäen, että sillä on siihen toimivaltuudet.

Mannerjalusta

Rantavaltiolla on oikeus elottomiin luonnonvaroihin 200 mailiin asti mannerjalustaa koskevien sääntöjen mukaisesti. Koska matka on sama kuin yksinomaisella talousvyöhykkeellä, seuraa päällekkäisyys. Tästä johtuen luonnonvarojen hyödyntämisen täytyy talousvyöhykkeellä tapahtua niin, että molempia vyöhykkeitä koskevia säännöksiä noudatetaan samaan aikaan. Tästä huolimatta nämä kaksi rinnakkaista vyöhykettä tulee pitää juridisesti erillään.

Juridisesti mannerjalusta voidaan katsoa rannikon vieressä olevaksi, suhteellisen matalaksi tasanteeksi, jota seuraa jyrkkä lasku kohti merenpohjaa, jonka jälkeen seuraa merenpohjaan kiinnittyvä rinne. Tämä määritelmä ei aina vastaa fyysistä todellisuutta. Juridisen käsitteen alkuperä on tapaoikeudessa, mutta mannerjalustaa on nykyisin säädelty sopimuksissa laajasti. Sääntelyn kehitykseen johti valtioiden kiinnostus päästä käsiksi jalustoissa oleviin luonnonvaroihin.

Oikeudet mannerjalustoihin katsotaan luontaisiksi itsenäisen valtion aseman jatkeena, eikä niitä tarvitse erikseen vaatia tai tunnustaa. Vesi jalustan yläpuolella katsotaan aavaksi mereksi, pois lukien talousvyöhykkeen alueet. Valtiolla ei ole suvereenisuutta itse jalustaan nähden, mutta sillä on yksinoikeus sen luonnonvaroihin, eikä muilla valtioilla ole oikeuksia jalustan luonnonvaroihin ilman rantavaltion lupaa. Suvereenisuus koskee elottomien luonnonvarojen lisäksi lajeja, jotka eivät liiku tai ovat kiinni merenpohjassa ja jalustan sääntelyyn kuuluessaan ovat rantavaltion omaisuutta.

Vuoden 1982 yleissopimuksen mukaan jalustan merenpuoleinen raja määritellään seuraavasti:

1) Kaikilla valtioilla jalustan fyysisestä muodosta riippumatta on oikeus mannerjalustaan 200
merimailiin saakka aluemeren ulkorajasta. Tämä pätee, vaikka jalusta loppuisi jo ennen 200 merimailin rajaa.

2) Mikäli jalusta jatkuu yli 200 merimailin rajan, rantavaltiolla on oikeus mantereen ulkoreunaan saakka.

3) Oikeus jalustaan ei jatku yli 350 merimailin päähän aluemeren takarajasta tai yli 100 merimailin päähän 2500 metrin syvyyden rajasta. Sääntö pätee, vaikka jalusta itsessään olisi kyseisiä rajoja suurempi.

Jalustan fyysinen ja oikeudellinen määritelmä eivät siis täysin vastaa toisiaan. Tärkeintä on, että jokaiselle valtiolle kuuluu oikeus jalustaan 200 merimailiin saakka fyysisistä olosuhteista huolimatta. Lisäksi on siis olemassa merenpuoleinen raja, vaikka jalusta jatkuisikin yli edellä mainittujen rajojen.

Vuoden 1982 yleissopimus tunnustaa, että yli 200 merimailin päähän ulottuvat jalustaan kohdistuvat oikeudet muodostavat poikkeuksen syvänmeren pohjan yhteisen perinnön periaatteeseen. Yli 200 merimailin päähän ulottuvien jalustojen luonnonvaroja hyödyntävien valtioiden tulee suorittaa maksuja kansainväliselle merenpohjaviranomaiselle (International Sea Bed Authority). Tämä osaltaan ilmentää yli 200 merimailin ulottuvan tuomiovallan olevan poikkeuksellista.

Syvänmerenpohja

Syvänmerenpohja alkaa mannerjalustan ulkoreunasta, eikä mikään valtio voi omistaa sitä, sillä se kuuluu ihmiskunnan yhteiseen perintöön. Syvänmerenpohjaa voidaan käyttää vain rauhanomaisiin tarkoituksiin ja kaikilla rantavaltioilla on oikeus päästä alueelle. Kaivostoiminta ilman ennakkolupaa on kielletty.

Aava meri

Aavalla merellä vallitsee yleinen avomeren periaate, eli se on res communis-aluetta, eli avointa kaikille valtioille. Aavaa merta saa käyttää vain rauhanomaisiin tarkoituksiin, vaikkakin aseiden testaaminen ja sotilasharjoitukset ovat sallittuja, pois suljettuna ydinaseiden testaus, joiden testaaminen ilmakehässä on kielletty ydinkieltosopimuksella vuonna 1963. Lippuvaltiolla on yleensä yksinomainen toimivalta. Vain tämä voi harjoittaa aluksen osalta rikosoikeudellista ja siviilioikeudellista toimivaltaa. Merirosvouksen tullessa kyseeseen on kaikilla valtioilla universaali toimivalta, koska kyseessä on ”hostis humani generis” eli ihmiskunnan yhteinen vihollinen.

Suojelu

Meriympäristön suojelu on tärkeä osa merioikeusyleissopimusta. Vuoden 1982 sopimuksen kohta XII keskittyy tähän kysymykseen. Yleisesti, nämä säännöt antavat etuoikeuden lippuvaltiolle säätää lakeja ja valvoa saastumisen ehkäisyä koskien heidän valtionsa alla toimivia laivoja, mutta ne myös edistävät rantavaltion toimivaltaa saastekontrollin valvomisessa ja saasteiden ehkäisyssä. Vuoden 1958 sopimus määrittää yleisen velvollisuuden välttää saastuttamista laivoista ja kieltää radioaktiivisen jätteen hävittämisen meriin.

Merioikeusyleissopimus kansainvälisenä valtioiden välisenä sopimuksena

Kansainväliset sopimukset ovat kansainvälisen oikeuden tärkein lähde. Sopimukset voivat olla valtioiden välisiä sopimuksia tai sopimuksia jossa yhtenä tai useampana osapuolena on hallitusten välisiä kansainvälisiä järjestöjä. Valtioiden väliset sopimukset ovat yleisempiä. Niitä voidaan nimittää muun muassa valtiosopimuksiksi tai yleissopimuksiksi. Valtiosopimukset voivat olla kahdenvälisiä eli bilateraalisia tai monenvälisiä eli multilateraalisia.

Valtiosopimuksia säätelee vuonna 1969 solmittu valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus. Wienin yleissopimuksessa on sovittu valtioiden välisten sopimusten tekemisestä ja niiden voimaantulosta. Lisäksi sopimuksessa on säädetty muunmuassa valtiosopimusten soveltamisesta ja soveltamisen keskeyttämisestä, sekä valtiosopimusten pätemättömyydestä ja päättymisestä.

Eri valtioissa suhtaudutaan eri tavoin kysymykseen siitä, miten valtiosopimukset tulevat osaksi kansallista oikeusjärjestystä. Monismin mukaan kansainvälinen oikeus ja valtion sisäinen oikeusjärjestelmä ovat molemmat osa samaa yhtenäistä oikeusjärjestystä, joten kansainvälisoikeudelliseen velvoitteeseen, yleensä valtiosopimukseen kuuluvaa oikeussääntöä ei saateta kansallisesti voimaan lainsäädäntötoimin. Dualistisen päättelytavan mukaan kansainvälisten sopimusten sääntelyt eivät oikeusvaikutuksiltaan suoraan ja sellaisinaan ulotu tuomioistuimiin, viranomaistoimintaan tai yksityisten ihmisten oikeuksien ja velvollisuuksien tasolle. Velvoitteen tällaisten kohtien voimaantulo valtionsisäisesti vaatii valtiosopimukseen sitoutumisesta erillisen toimenpiteen eli voimaansaattamissäädöksen.

Vuonna 1969 tehtiin valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus. Wienin yleissopimuksen mukaan valtiosopimus tarkoittaa kansainvälistä välipuhetta, joka on tehty kirjallisesti valtioiden välillä ja joka on kansainvälisen oikeuden alainen siihen katsomatta, sisältyykö se yhteen tai kahteen taikka useampaan toisiinsa liittyvään asiakirjaan ja riippumatta siitä käytetystä nimityksestä. Vaikka valtiosopimukselta edellytetään kirjallista muotoa, ei sille ole mitään estettä, että sopimukset sisältäisivät lisäksi esimerkiksi liitteitä, karttoja ja kaavioita. Merioikeusyleissopimus sisältää myös liitteitä ja lisäasiakirjoja. Esimerkiksi merioikeusyleissopimukseen on liitetty useampia liitteitä koskien talousasioita.

Wienin yleissopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan sitä sovelletaan valtioiden välisiin sopimuksiin. Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimusta soveltaessa hyödynnetään Wienin valtiosopimusoikeutta koskevaa yleissopimusta, sillä merioikeusyleissopimuksessa osapuolina on valtioita. Wienin yleissopimuksen ensimmäisen osan 6 artiklan mukaan jokaisella valtiolla on kelpoisuus tehdä valtiosopimuksia.

Merioikeusyleissopimuksen voimaantulo viivästyi erinäisistä syistä, mutta jo suunnitteluvaiheessa se vaikutti paljon tapaoikeuteen. Merioikeusyleissopimus tuli voimaan 12 kuukauden kuluttua siitä, kun kuudeskymmenes ratifioimiskirja oli talletettu. Wienin yleissopimuksen mukaan ratifiointi tarkoittaa  kansainvälistä oikeustointa, jolla valtio selittää kansainvälisellä tasolla olevansa sidottu valtiosopimukseen.

Wienin yleissopimuksen mukaan varauma tarkoittaa miten tahansa muotoiltua tai nimitettyä yksipuolista selitystä, jonka valtio antaa allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään valtiosopimuksen tai siihen liittyessään ja jonka tarkoituksena on valtiosopimuksen tiettyjen määräysten oikeudellisten vaikutusten poistaminen tai muuttaminen sovellettaessa niitä tähän valtioon. Merioikeusyleissopimuksen artiklan 309 mukaan sopimukseen ei saa tehdä varaumia tai poikkeuksia, paitsi jos yleissopimuksen muut artiklat sen nimenomaan sallivat. Varauman tekemisestä ja hyväksymisestä sekä varaumaa koskevista vastalauseista, oikeusvaikutuksista ja menettelytavoista on määräyksiä Wienin yleissopimuksen 19-23 artiklassa.

Wienin yleissopimuksen kolmas osa keskittyy valtiosopimusten noudattamiseen, soveltamiseen ja tulkitsemiseen. Artiklassa 26 esiin nousee Pacta sunt servanda-periaate, jonka mukaan jokainen voimassa oleva valtiosopimus on sen osapuolia sitova, ja se on pantava täytäntöön vilpittömässä mielessä. Pacta sunt servanda-periaatetta sovelletaan myös merioikeusyleissopimukseen. Valtioiden ratifioitua sopimuksen, on se niitä sitova.

Lisäksi Wienin yleissopimuksen 31 artiklan 1 kohdassa asetetaan periaate, jonka mukaan valtiosopimuksia tulee tulkita vilpittömässä mielessä (bona fide): ”Valtiosopimusta on tulkittava vilpittömässä mielessä ja antamalla valtiosopimuksessa käytetyille sanonnoille niille kuuluvassa yhteydessä niiden tavallinen merkitys, sekä valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän valossa”. Latinankielinen ilmaisu "bona fide" tulkitaan sopimusoikeudessa siten, että henkilö on toiminut silloin lain mukaan vilpittömässä mielessä, kun hän ei ole tiennyt eikä olisi pitänytkään tietää sellaista oikeudellisesti merkityksellistä asiaa, joka kuitenkin vaikuttaa asiaan.

Wienin yleissopimuksen viidennen osan mukaan valtiosopimuksen päättyminen, sen irtisanominen tai osapuolen luopuminen siitä voi tapahtua ainoastaan soveltamalla valtiosopimuksen tai tämän yleissopimuksen määräyksiä. Samaa sääntöä noudatetaan valtiosopimuksen soveltamisen keskeyttämisessä.

Wienin yleissopimuksen seitsemännessä osassa käsitellään valtiosopimusten tallettamista, tiedotuksia, oikaisuja sekä rekisteröintejä. Artiklan 76 mukaan valtiot voivat nimetä joko itse valtiosopimuksessa tai muulla tavoin valtiosopimuksen tallettajan. Tallettaja voi olla yksi tai useampi valtio, kansainvälinen järjestö tai tällaisen järjestön ylin hallinnollinen virkamies. Merioikeusyleissopimuksessa artiklassa 319 yleissopimuksen tallettajaksi on määrätty Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri, eli kansainvälisen järjestön ylin hallinnollinen virkamies.

Vaikka kansainväliseen oikeuteen kuuluu useita muitakin oikeuslähteitä kuin valtioiden väliset sopimukset, ei niiden merkitystä voi korostaa liikaa. Kansainvälisen yhteistyön keskeisimpiä välineitä ovat juurikin valtiosopimukset. Wienin yleissopimuksen laatijoiden lähtökohtana on ollut kansainvälisen tapaoikeuden kodifiointi. Merioikeusyleissopimus on syntynyt myös halusta koota tapaoikeuden periaatteet sopimukseen. Lisäksi merioikeusyleissopimuksessa haluttiin säädellä meren rauhanomaisesta käyttämisestä koko valtioyhteisön hyväksi.

Lähteet:
Martin Dixon, Textbook on International Law (2013)
Kari Hakapää, Uusi kansainvälinen oikeus (2010)
33/1980 Wienin yleissopimus (https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1980/19800033#idp447460848)
50/1996 Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimus (https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1996/19960050/19960050_2#idp449940352)
Outi Korhosen luennot Etelä-Pohjanmaan opisto 23.-26.9.2019
https://kvoikeusoppimisportfolio.wordpress.com/2017/10/24/another-blog-post-two/
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:varauma_valtiosopimuksessa
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bona_fide
https://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/1996/19960012
https://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=OJ:L:1998:179:0003:0134:FI:PDF
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:kansainv%C3%A4linen_tapaoikeus/laajempi_kuvaus
https://docs.google.com/document/d/1dmkoIREnESfeckm3hPG4x7W7YG4oTqM2gmN5pX9ESB8/edit
https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/kirjasto/aineistot/kv-jarjestot/kansainvalisen-oikeuden-tietopaketti/Sivut/Valtiosopimukset.aspx
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:dualismi_valtiosopimusoikeudessa
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:monismi_valtiosopimusoikeudessa